Se ei ole tärkeää kuinka kauan matka kestää. Vain se on tärkeää, että olet siellä, missä sinun kuuluukin olla ja vain sen aikaa kuin on tarvis.
Hotellin hississä mainostetaan paikallisen osuuskaupan tarjouksia. Kuohuviiniä pullo 19.90.
En meinaa käyttää tarjousta!
Huone on tuttu useammaltakin kerralta. Iso nurkkaparveke, josta avautuu näkymä niin torille kuin satamaankin.
Näkymä saa ajatukset 70-luvulle. nuo paikat on odottaneet minua kaikki nämä vuodet, Kaikki 22 vuotta, jotka olen keski-suomessa kuluttanut, mutta joka on myös minua kuluttanut. Ainakin fyysisesti. Henkisesti olen ollut näillä kulmilla. Päivisin ajatuksissa, muistoissa. Öisin unissa.
70-luku, aika jolloin ajattelu jätettiin tyhmemmille, Ei takerruttu yksityiskohtiin, tunne ja sen hetken fiiliksen annettiin johdattaa meitä. Tänä päivänä elämme maailmassa, jossa kaikki haluavat vastauksia kaikkeen. Netti on tänä päivänä ainut ystävämme. Se on kylmä ja eloton pääsy 24/7 kybermaailmaan, jossa nuo tunteettomat, kasvottomat "robotit" ohjailevat oman elämänsä viime tuntemuksia. kertovat pienintä yksityiskohtaa myöten kaiken, minkä sanoin ja kuvin vain pystyy.
70-luku viimeinen kokonainen vuosikymmen ennen tietokone vallankumouksen aikaa.
Tuo aika Hurriganesin, aika, jolloin satamassa lavalla Pelle Miljoona & N.U.S soittivat punkkia,
aika, kun tytöillä oli kukkamekot, tennarit, poninhäntä ja voi luoja ,että ne oli nättejä noissa kesämekoissaan. aika, kun tiesi, että pystyi lähtemään minne vaan jättämättä taakseen mitään korvaamatonta, aika, kun Lippakioskilta ostettiin "sippejä".
Sippi, pieni sämpylä, jonka sisällä oli pari paistettua muikkua. Ne maistuivat aamuyön tunneilla baari illan jälkeen oli sitten Lauantaiyö tai ei!
Nyt nuo muistot tuntuvat tuulen henkäyksenä kasvoilla, pieninä kivinä kengän pohjissa, lokin huutona järvellä, äänettöminä kuiskauksina porttikäytävissä kuin menneiden aikojen ystävät kutsuisivat vielä kerran juhliin mukaan.
Elämä on kuin vuoristorataa ajaisi. Välillä ollaan syvällä pohjalla, välillä huipulla. Lienee kuitenkin sama kunhan vauhti ei pysähdy. Sanotaanhan, että vierivä kivi ei sammaloidu. Seuraavasta hetkestä et tiedä, joten pidä liike yllä vielä kun voit! Se loputon mielenkiinto näkemiseen ja ennenkaikkea kokemiseen on tärkein juttu. Kun ikää tulee tarpeeksi sitä elämä alkaa pyöriä päivästä toiseen samaa rataa, on kuin olisit karusellissa, josta on pakko päästä hyppäämään sivuun edes pieneksi hetkeksi.
On vaikea sanoa milloin lakkasimme välittämästä. Milloin unohdimme juuremme, keitä me olemme?ja mikä tarkoitus tällä kaikella on? Vai olemmeko enää itsemme herroja päättämään mistään? Annammeko itsemme byrokratianrattaisiin murskaantumaan. Onko ihmiselämässä lopullista kunniaa kellekään tarjolla? Ehkä se kunnia on nimeenomaan omantien löytämisessä? Löytää ja tehdä niitä juttuja, jotka saavat tuntemaan, että ilma virtaa keuhkoihin puhtaanpana kuin koskaan ja olo on kevyt kuin höyhenellä, se tunne kun kaikki tuntuu mahdolliselta.
Pahin virhe lienee tuo rohkeudenpuute hypätä siitä karusellista edes päiväksi tai kahdeksi ja katsoa mitä muualla tapahtuu ja tarttua hetkeen. Olla edes se pieni hetki ulkopuolella kaikesta arkipäiväisestä sirkuksesta, jossa kuitenkin ne pellen osat meille hyville tyypeille aina annetaan.
Klovnin kyyneleitä ette ehkä nää, mutta siellä ne joka tapauksessa on!
Jokainen tehköön elämällään mitä haluaa, mutta lienee valinta ei ole koskaan helppo.
Ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti