Maapallo rullaa radallaan. New yorkista tuli maailmalle suru-uutisia tänä aamuna 19.1.2016. Eaglesin kitaristi-laulaja Glen Frey on poistunut keskuudestamme.
Se oli sitten se kuuluisa "kolmas lähtijä" vähän ajan sisällä. Ensin meni Lemmy sitten Bowie ja nyt Glen.
Eagles on aina kuulunut vanhan suosikkibändeihin. Taitavaa soittoa, hienoja melodioita ja mielenkiintoisia kertomuksia biiseissä.
oli muuten sama vuosi 1973 kun ensimmäisen Eagles levyn sain kuin Bowien Ziggy Stardustin. Tuolta levylta on vanhan suosikkikappaleena säilynyt näihin päiviin asti "take it easy".
"Come on baby, don,t say maybe" lausetta tuli ehkä joskus nuorempana käytettyä joissakin tilanteissa.
Aurinko laskee Jyväskylässä, Vielä viime säteillään se valaisee hanget ja nietokset. Tuleeko dysforia aiemman euforian perään? Oikeistaan en haluaisi koskaan käyttää vertauskuvia, mutta kuinka asioita voi verrata ilman niitä?
Otan kirjan käyn lukemaan. Kissat juoksee ympäri huonetta. Matot on rullalla hetkessä.
Vinyyliltä kuuluu hieno "How long". Politiikot jauhavat paskaa , kokit tekevät ruokaa, taikurit taikoo, mutta kuka tietää totuuden ilman totuutta? Tänään teen makkarakastiketta, tänään vietän iltaa sohvalla, kuuntelen Eaglesia, en mieti huomista, en eilistä, liidän ajatusten kanssa kohti päämäärättömyyttä. takaisin euforian huipulle.
En joudu perumaan sanojani, jos en niitä tuo julki ja ne, jotka tuon, vielä vähemmän. Pihalla leikkivät lapset tietämättä yhteiskunnan huijaavan heitäkin joku päivä. Olen nimittäin perillä tästä asiasta. Ainakin minusta tuntuu siltä. En tiedä. En ole varma haluanko enää koskaan mennä uimaan, toisaalta eihän sitä täydy nyt päättää?
Matkustin toisen luokan vaunussa Helsinkiin 1978, kuuntelin Eaglesin Hotel Californiaa, poltin Colt tupakkaa ja luin Morgan Kanea. Minulla oli Marimekosta ostettu todella kallis villatakki.( Enhän sitä itse maksanut). Valkoiset koristossut ja Beaversin farkut
Espan puistossa join musta hevonen olutta ja katsoin ohi kulkevia tyttöjä kuinka tyylikkäissä kuteissa ne ohittivat sekä Runebergin patsaan kuin minutkin.
Helsinki tuntui pikkukaupungin pojasta niin suurelle. Ei se kylläkään haitannut. Tiesin kuuluvani kaupunkiin. En maalle, heinäpellolle, jonne isäni minut teini-iässä raahasi. Se oli hirveetä bullshittiä koko jobi.
80-luvulla tv:stä tuli Miami Vice. Ostettiin bleiseri ja löysät pöksyt. Oltiin pikkukaupungin "kuninkaita". Tai ainakin omassa päässämme.
Kai se vaan niin on kuin tuossa biisissä todetaan;
So much has happened, but nothing has changed!
R.I.P Glen Frey
I hope you take it easy up in Hotel California!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti